Kaipaan niin nauramista. Mun äiti nauroi, ei kuitenkaan ihan viimeisinä vuosina. Hymy kait hyytyi sairauksien myötä. Joskus näen sisartani, niin nauramme, mutta harvemmin meilläkin yhdessä naurua. Läheisen ystävän kanssa matkoilla nauroin. Mun mies ei naura, eikä hänen sukunsa eikä meidän pojat. Onko sekin perinnöllistä? Olen sanonut, että nauru ei maksa mitään. En tarkoita sellaista ilkeilyä vaan harmitonta huumoria, sellaista mikä ei loukkaa ketään. Jopa Pyhällä Hengellä on huumoria. Oletko huomannut, etteivät kaikki ihmiset naura, vaikka eivät mitenkään onnettomia olisikaan ;D
Tosi on. Tuleekohan se kodin ilmapiiristä vai mistä? Jotkut näkevät huumoria tavallisissakin tapahtumissa. Nauravaiset ystävät keventävät elämää ja lievittävät stressiä, osaispa itsekin enemmän.
Mun täytyy myöntää että tuossa huumoriaSiassa sain jumalalta mitä pyysinkin ,eli huumorintajuisen miehen Joskus vain tuntuu että sitä on vähän liikaakin! Oma isäni osasi kyllä nAuraakin joskus mutta perusvire oli aina totinen ja loukkaantuva! Tuntuu että omanmieheni rinnalla elämä on paljon keveämpää ja iloisempaa! Ei heidä kään lapsuudenkodissakaan kaikki nauraneet!
Sunnyn kanssa treenaaminen on hauskaa ja monta kertaa on saanut nauraa.
Nauru on niin vapauttavaa. Miehen kanssa on katsottu nyt lauantai-iltaisin brittikomediaa Pokka pitää. Se on niin koomista, että viime lauantainakin nauroin niin,että vesi tuli silmistä.
Sisko kävi mun syntymäpäivän merkeissä ja saimme yhdessä nauraa, vaikka oli raskaitakin asioita ja rukoilla yhdessä.
Nauru on hoitavaa.