Lainaus käyttäjältä: Anniina - 05.04.2020 12:31
Hei, kirjoittelen vain ihan yleisesti ajatuksiani, näin julkisesti tehtynä se lienee paras tapa.
Tosi monipuolisesti osaat pohtia elämäsi tapahtumia ja otat huomioon muutkin elämääsi osalliset: miehesi ja lapsesi.
Viestistäsi poimin tällaisia ajatuksia:
- huono lapsuuden kokemus laittoi sinut etsimään jo hyvin aikaisessa vaiheessa elämänkumppania odotuksin, jotta läpi elämän kestävää rakkautta ja turvallisuutta löytyisi.
- olit kuitenkin saanut niin huonon kuvan perhe-elämästä, että et tiennyt, millaista oikeasti ihmissuhteissaan hyvin toimeentulevan perheen oman keskeinen elämä on.
- sama lienee jatkunut tässä kertomassasi avioliitossa, kun et oikein tiedä, millaista se normaali elämä parisuhteessa oikein on, kun se malli puuttuu.
- en siis missään tapauksessa syyllistä sinua, eihän se ole sinun vikasi, jos et ole saanut elää lapsuuttasi normaalissa perheympäristössä.
Miehestäsi mainitset, että hän on kiltti ihminen. Avioliiton arjesta taas mainitset, että koet olevasi se, joka on kantanut vastuun kaikesta. Ymmärsinkö oikein?
- mitähän tuo vastuunottaminen merkitsee, onko se esim. sellaista, että sinä teet päätökset esim. hankimmeko jonkin isomman hankinnan kotiin tai lähdemmekö lyhyelle reissulle viikonloppuna tai maksammeko lapselle uuden harrastuksen ja kyyditsemme hänet sinne.
- sitten ihan oma ajatukseni tähän: kerrot, että et ole hankkinut itsellesi ammattia ja sinulla on lapsia, joten varmaankin olet kotiäiti - olisiko se aviomiehen puolelta luettava hänen vastuualueeseensa, jos hän rahoittaa perheen tarpeita.
Uskoon tulo?
- hieno asia
- uskossa eläminen on asia, jota opitaan pikku hiljaa, vähitellen raamattua lukien ja vaikkapa saarnoja tai jumalanpalveluksia tai kokouksia kuunnellen netistä tai osallistuen.
- uskon elämän suurin asia on tämä, mikä täyttää kaikki käskyt:
Matteus:
22:37 Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.'
22:38 Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky.
22:39 Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.'
Galatalaiskirje:
5:14 Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi."
Matteus kirjoittaa ja Paavali tulkitsee, minä tulkitsen sinulle tähän viestini päätteeksi:
- itseäänkin saa rakastaa.
Poistin tuon ensimmäisen kirjoituksen, koska koen, että sen aika on mennyt, ja nyt jatketaan eteenpäin, tosin itselläni vieläkin jotain tunnistamattomia asioita, jotka tekevät olon välillä levottomaksi ja tyytymättömäksi.
Mutta olen menossa terapeutille, ja yksi asia jonka huomasin, todella vaikea löytää uskovaista terapeuttia, sillä nämä asiat liittyvät monilta osin Jumalaan pettymistä.
Uskallan sen nyt sanoa ääneen. Tiedän, että Jumala on, mutta sitä en ymmärrä, miksi lapsesta saakka tapahtuu asioita, joita ei koskaan soisi tapahtuvan. Perisynnin takiako?
Vaikka Jeesuksen ristinkuolema poisti meiltä isien synnit, eikä syntejä enää peitetä kuten vanhan liiton aikana, vaan ne poistetaan Jeesuksen veren kautta, eli jokainen vastaa ns. omista synneistään Herralle. Mutta tämä on vielä tutkiskelemisen alla.
Paljon on aikaa kulunut, ja toisaalta taas ei. Paljon on muuttunut, ja toisaalta jokin vielä vaivaa.
Olemme siis keskustelleet avoimesta, mikä on todella ihme itsessään. Hyväksikäyttöni käytiin läpi, niitä muistui mieleeni lapsuudesta jo unohtuneitakin tapahtumia. Todellista vuoristorataa, jonka mäet ja mutkat näyttävät jo pikkuhiljaa matalenevan, ja vauhtikin hidastuvan.
Vastuun ottamisessa tarkoitin aikaisemmin sitä, että minä olen aina ollut se viimeinen varmistaja, eli huolehtinut laskut, korjaukset, talon ulko- ja sisätyöt, ihan siis fyysistä osallistumista tarkoitin, sitä ihan perustavanlaatuista vastuunkantoa, jonka mieluusti olisin jakanut. Nyt näkyy jo muutosta siinäkin.
Tiedän mitä on hyvä perhe-elämä ja mikä on huonoa, en koe, että olisin etsinyt jotain sellaista, mitä en olisi tiennyt olevan, mutta tunnistan sen, että etsin turvallisuutta, se oli se ykkösjuttu varmasti. Toki ymmärrän nyt, että ei toisesta ihmisestä loppujen lopuksi löydy sitä Herran antamaa turvallisuutta. Se minulla on hieman hukassa. Ihmisiin pettyy aina, mutta entä jos pettyy Jumalan huolenpitoon?
Aikaisemmin en olisi edes uskaltanut sitä ääneen kysyä, nyt uskallan, ja luotan siihen, että Jumala ei siitä suutu, eikä mene rikki. Ja en todellakaan tarkoita pilkaten kysyä, vaan rehellisesti, koska kyllähän Hän minun sisimpäni tietää muutenkin.
Ja voin sanoa, että olen elänyt uskossa kymmeniä vuosia, en siis ole vain tullut joskus uskoon ja elänyt maailmassa, tietoisesti synnissä eläen ja luottaen armoon. Päinvastoin, olin hyvinkin vanhoillinen ja lakihenkinen, ja nyt viimeistään senkin ymmärrän. Olen lukenut raamatun niin ja niin monta kertaa läpi, kuunnellut sitä ja tätä, käynyt kokouksissa, lukenut lukemattoman määrän kirjoja.
Ja kuitenkin olen nyt aivan perustuksilla. Minulla ei ole mitään muuta kuin Jeesuksen veri, ja minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa siihen, että se kantaa perille asti. Mutta tietysti sitä ajattelee viisaita ja tyhmiä neitsyitä, molemmat olivat ns uskossa, mutta toisilta puuttui Pyhä Henki. Olenko minä täynnä Pyhää Henkeä, vain jotain muuta?
Vaikein asia on ollutkin hyväksyä se, että todellakin rakkaus täyttää kaikki käskyt. Ei se mitä suoritan, vaan se, että olen rehellinen.
Koulutuksesta sen verran, että siinäkin minusta tuli suorittaja, aina ekstra lyhyessä ajassa pienten lasten keskellä, ja nyt useampi eri ammatti, korkeakoulututkinto jne. Kun mikään ei riitä, en osaa arvostaa saavutuksiani, koska kaikessa usko on jotenkin ristiriidassa. Aina kun ajattelen, että minähän olen saavuttanut paljon, aikalaillakin paljon olosuhteisiin nähden, niin uskon takia en ole kokenut, että voisin iloita siitä. Koska heti korvissa soi, että joka itsensä ylentää, se alennetaan jne. Jokaiseen tilanteeseen "sopivat" raamtunkohdat tipahtelevat kuin automaattisesti.
Eli suurin ristiriita on minussa itsessäni, koska olen jotenkin oppinut sen, että uskovainen ei saa haluta mitään, hän ei saa olla tyytyväinen, hän ei saa koskaan iloita maallisista asioita, seksistä jne.
Minulla ei sinänsä ole haluja mihinkään maallisiin asioihin kuten mahdollisimman paljon omistamiseen, tai että haluaisin Jeesuksen paluun jäävän tulematta omana aikanani, päinvastoin, se on ollut se asia, joka on saanut minut jaksamaan. Se, että Herra todellakin tulee vielä. Mutta kun tämä kaikki nyt jotenkin levisi ja romuttui, niin sekin ilo otettiin minulta pois. Entä jos Hän ei palaakaan, jos Hän ei haluakaan minua? Jos en kelpaakaan Hänelle?
Nuo miksi-kysymykset ovat sellaisia, joihin aina haluaisi vastauksia, mutta eihän niitä tule. Se on vain hyväksyttävä. Mutta mikään minussa ei silti saa ymmärtämään sitä, että miksi tapahtuu pahoja asioita, miksi marttyyrien pitää menettää päänsä?
Kiitos teille vastauksista!
Maranatha, kaikesta huolimatta!